Virpi Kanto

Teoksia tehdessä ei ole hyvää eikä pahaa, ei rumaa eikä kaunista.  On matkantekoa. Tarvitsen kauneutta ja muotoa, josta veistos koostuu. Se on minun ruokaani. ”Kaunis” on sana: sen sisältö on tietty tervehdys, ele, kumarrus, jolla kehotetaan jatkamaan matkaa. Teosten tekeminen on sanatonta, ilman sisäistä dialogia tapahtuvaa etenemistä. Matkaa voi jatkaa vain, kun on kunnioittavainen tapahtumia kohtaan.

Voin määritellä teoksen alun esimerkiksi sanoilla nöyryys tai armo. Teoksen edetessä vapaasti ja visuaalisesti assosioiden, jokin alkaa merkitä. Kun merkityksiä tulee enemmän, teos muuttuu tutuksi.  Joku lopputulos on minulle merkittävämpi kuin toinen, koska se koskettaa henkilökohtaisemmin.
Ei ole samantekevää, millä taajuusalueella taiteilija liikkuu. Olennaista on, miten taiteilija resonoi maailmankaikkeutta. Itselleni selitän, että maailmankaikkeus, tai meidän tajuntamme on niin laaja ja tuntematon, että siitä löytää loputtomasti erilaisia resonansseja. Taiteen tekeminen on matkustamista tässä äärettömyydessä, mikro- ja makrokosmoksessa.